Viikonlopun näyttelyturneen jäljiltä on tyhjä olo. Pitkään itänyt päätös on sitten toteutumassa ja Hetan näyttelyura on saanut lopullisen sinettinsä Heinolan surkean arvostelun myötä.

Ei ole kait sitten meidän Heta neitiä tarkoitettu kehässä esiintymään, kun siitä ei sitten kerrassaan tule mitään! On niin uskomatonta, kuinka se kotipihalla treenatessaan seisoo upeasti häntä pörhöllään ja näyttää ne hienoksi kehutut taitekorvansa, kauniin päänsä ja riittävät kulmauksensa häntäänsä heiluttaen, kun tekisi moista puuhaan työkseen päivästä toiseen. Eipä ole tarvinnut juurikaan tyttöä asetella, käännellä, koittaa väkisin kuljettaa tai kulmauksia venytellä. Ei ole tarvinnut lelulla tai namilla kummemmin houkutella.  Joskus on kyllä juuston palalla tai nakilla palkattu. On sen kanssa sentään jokunen kierros lipputangon ympärillä kotinurmella ympyrää menty, jos minkälaisella kokoonpanolla. On ollut harjotuksissa vieraita koiria tai omia, Heta on aina viihtynyt. Aina on kotitreeneistä jäänyt mieletön fiilis itselle ja ennen kaikkea koira on ihan selvästi nauttinut päästessään mukaan. Vaan annas olla, kun mennään näyttelyharjotuksiin, mätsäriin tai viralliseen näyttelyyn! Heti kun koiran saa ulos autosta, häntä putoaa alas ja jo kohta menee tiukasti jalkojen väliin pysyen siellä tasan tarkkaan koko reissun ajan. Kun lähdetään kehältä takaisin autolle päin, ei tarvi kulkea kun jokunen metri, niin johan nousee terrierin häntä napakasti taas pysyyn ja alkaa iloisesti heilahdella, että jippiiii, nyt sitten vihdoin lähdetään meneen täältä. Ja on koitettu jos jonkinlaista konstia tai temppua. Kaikki mahdollinen ja mahdoton on varmasti kokeiltu ja mietitty, ettei neiti ei olisi aivan paniikissa. Neiti on ihan lukossa, kasassa, hilseessä, hukassa ja ties vielä mitä muuta. Ihan kaikkea muuta kuin mitä Heta tavallisesti on - räväkkä ja pörheä, pieni ja pippurinen, ystävällinen ja sievästikin esiintyvä, söpöksikin kehuttu saku tyttönen. Pahin paikka on pöydälle nostaminen. Koira vapisee, suorastaan hikoilee ja jo ennestään vaatimattoman näköinen ja kokoinen koira näyttää entistä pienemmälle ja vaatimattomammalle, kun se vetää itsensä kasaan, omasta mielestään varmasti näkymättömäksi. Eihän se jätä tuomarille mitään mahdollisuutta antaa hyvää arvostelua kokonaisuudesta.

Olen monesti miettinyt, mitä voisin tehdä tai olisiko jotain pitänyt jättää tekemättä? Sen kun tietäisinkin... Sen kyllä tiedän, että koiraa on pidetty hyvin, eikä se ole kokenut mielestäni mitään sellaista, josta olisi pitänyt pelästyä. Ehkä se on vaan sitten itse päättänyt, että tähän hommaan mie en lähde enkä suostu  - piste ja loppu!

Laura kyllä esittää Hetaa parhaalla mahdollisella tavalla ja onkin onnistunut siinä mielestäni uskomattoman hienosti, kun tiedän miten Heta kehässä käyttäytyy ja liikkuu. Ei ole ihan helppoa saada vapisevaan ja jäykkää koiraa esiintymään. Vaikka häntä onkin jossain jalkojen välissä tiukasti piilossa liikkumisen aikana, on seisottaminen ihan tyylikästä katsottavaa. Mutta, mutta, kun sillä pelkällä seisottamisella ei pisteitä heru!

Laura & Heta Kouvolan näyttelyssä 22.8.2009

Mutta, olen päätänyt niellä tämän karvaan kalkin  -  jonkinlaisen pettymyksen ja haudata haaveet hienoista ulkomuototitteleistä! Nostetaan häntä pystyy ja tehdään ja harrastetaan Hetan kanssa sitä, mikä on mukavinta, Olkoon sitten sertit, ropit, vspt ja cacibit! Käydään luolilla, uidaan ja saunotaan, noudetaan syksyisin sorsaa ja leikitään vinkuleilulla. Nukkukoon neiti ruusutyynyllään, syököön varovasti, niin ettei suupielet likaannu ja kuvitelkoon rinsessa tiaran päähänsä. Annetaan sen olla oma itsensä, meidän rakas ja ainutkertanen eka oma kasvatti, josta tuli eka Harjuniittyläinen KVA. Oli meidän onni, että Heta oli juuri se, joka jätettiin ja valittiin ekasta omasta pentueesta jäämään meille.

The rinsessa nouti sorsan kotirannasta

Luolilla ja metästystilanteessa Heta on ehdottamasti omimmillaan ja vahvimmillaan. Se pääsee toteuttamaan, käyttämään ja näyttämään juuri sitä ja niitä avujaan, mihin se on tarkoitettu ja jalostettu ja missä se itse parhaiten viihtyy - eli metsästämään.

Kaikista puutteistaan ja vajavaisuuksistaan huolimatta, se on meille omalla tavallaan erityisen rakas lemmikki, perheenjäsen ja harrastuskaveri. Pikkuinen, pippurinen, durasell pupu, jumalattoman musta, söpöläinenkin - Henkan mielestä muka ruma, mutta ehdottomasti prinsessa ainesta omaava (tietäen muuten varsin hyvin sen itsekin :)) ja joka jo pelkällä olemassa olollaan ja aina iloisella, pirteällä luonteellaan jaksaa päivästä toiseen ilostuttaa koko perhettä.