Sain vihdoin aikaiseksi kirjoittaa tämän ikimuistoisen seikkailun talteen, vaikka siitä on kulunut kaksi vuotta. Nyt se on hyvä liittää muistojen joukkoon, ennen kun aika tekee tehtävänsä – eli kultaa muistot tuosta reissusta.

 

Enpä olisi arvannut minkälaiseen seikkailuun jouduin, kun vastasin lauantai aamuna puhelimeen. Henkka (poikani) soitti, joka oli naapuriseuran puolella kettujahdissa, että Anttilan ja Pihlajasaaren rajalla n. 20 km kotoa on ajokoira jäljittänyt ketun pesään. Otappas äiti Kati mukaan ja käykää kattomassa. Henkka vakuutti, että uskallan laittaa koiran pesään, vaikka ei tutkaa olekaan. Katilta oli edellisenä viikonloppuna pudonnut hännässä pidettävä tutka pesään ja jäi tietty sille tielleen.

 

Meitä jo odotettiinkin, kun päästiin pirtsakassa vajaan -15 asteen pakkasessa perille. Pojat sanoivat, että pesä on U-mallinen ja sieltä on aikasemminkin otettu koiran kanssa elukkaa. Ei tässä kauaa mene, sanoi Juha, kun otin Katilta hihnaa pois. Menin poikien kanssa pesän päällä olevan töyrään päälle odottelemaan tilanteen kehittymistä. Hetken Kati oli pesässä, kunnes pujahti takasin ulos. Kehotin koiraa takasin ja innoissaan Kati meni reijästä sisään.

 

Aikaa kului, eikä tullut ulos kettua sen paremmin kun koiraakaan. Kävin välillä huutelemassa Katia, mutta se vain haukkui pesässä. Oltiin jo reilusti iltapäivän puolella, kun soitin eka kerran Henkalle, että alahan tulla poika päästämään minua pois, kun koiraa ei kuulu ulos ja alkaa tulla jo kylmä ja nälkä. Olin lähtenyt tällä kertaa aika hepposin varustein ja ilman eväitä tälle helpolle pesälle. Muistan hyvin, kuinka Henkka hymähteli, että on se nyt kumma, että ette yhtä koiraa ja kettua saa pois…

 

Vaihdettiin lennossa vuoroa ja nyt jäi Henkka puolestaan äijien kanssa päivystämään koiraa ja kettua. Pesä oli rinteessä, n. 30 metriä tiestä hakkuuaukolla olevien isojen kivilohkareiden alla. Eipä edennyt tilanne mihinkään suuntaan lauantai-iltaankaan mennessä ja Henkan oli jätettävä koira pesään, kun tuli kotiin lähdön aika. Ajattelivat, että Kati tulee ulos, kun paikka hiljenee hälinästä ja ihmisistä. Että jostain kylän kululta neiti varmasti sunnuntai aamuna löytyisi.

 

Eipä ollut neiti tullut omineenkaan pesästä yön aikana. Sunnuntai aamuna Henkka suuntasi takasin Anttilaan ja oli saanut muutaman ystävänkin pyydettyä mukaan. Tilanne oli ja pysyi ennallaan. Pakkanen huiteli reippaassa -20 asteessa ja ilma alkoi seljetä. Ja sehän tietää pakkasen nousemista se. Sunnuntain aikana Katia kutsuttiin, huhuiltiin ja vislailtiin. Kaivettiin ja rassattiin, mutta mitään ei tapahtunut. Koira kyllä vastasi vikinällään, että täällä ollaan. Tilanteen hankaluus alkoikin pikku hiljaa valjeta, että jumissahan Kati oli! Koiran sijaintia pystyi vain arvailemaan, koska tutkaa sillä ei siis ollut. Pesän sisään menoaukosta kiven oikealta puolelta kovasti rassattiin ja jo osittain kiven altakin, mutta mitään ei tapahtunut. Koira oli ja pysyi edelleen pesässä. Sunnuntai-iltaan mennessä oli auttajien joukko kasvanut jo niin, että kymmenkunta ukkoa oli koiraa kaivamassa ja ymmärrettiin pikku hiljaa myös se tosiasia, että jotain järeämpää kalustoa on paikalle saatava koiraa auttamaan, sillä nyt eivät taitaneet pelkät lapiot ja kanget riittää. Kati oli siis jätettävä viettämään jo toista yötään pesään.

 

Maanantai aamuna oli kulunut jo 48 h siitä, kun olimme nähneet koiran viimeksi. Tarkasti emme olleet pystyneet koko aikana paikantamaan koiran sijaintia, vaan ainoastaan sen vikinä kertoi, että hengissä ja pesässä se edelleen oli. Henkka lähti aikaisin aamusta metallipajalle teettämään muutaman pitkän työkalun, jolla koitettaisiin Katia auttaa ja samalla sai hälytettyä muutaman apukäden jo aamusta mukaansa. Lauantaina ja sunnuntaina mukana olleet olivat menneet aamulla töihinsä. Aamulla oli -25 astetta pakkasta.

Koko maanantai päivä tehtiin kovasti töitä, aika kului, mutta tilanne pysyi edelleen muuttumattomana. Pieni epätoivo ja paniikki alkoi nostaa päätään. Aikansa kuluksi joku teki polttopuita ja tulet, sekä viritteli pressun tuulensuojaksi tulipaikan ympärille, kun jäätävä itätuuli kävi kylmästi viereiseltä pellolta.

 

Iltapäivällä tuli mukaan auttamaan metästyskavereita  Lappeenrannasta ja Taavetista asti. Jopa Katin velipoika Herkko tuotiin pesälle. Haluttiin yrittää ja kokeilla sitäkin, että voisiko toinen koira houkutella Katin ulos. Mutta mitään muutosta ei tapahtunut. Joku ehdotti, että pyydetään tuttu mies mukaan talkoisiin, jolla on luvat tehdä pieniä räjäytyksiä.

Sattumoisin läheisellä metsäpalstalla on kaivuri, jonka omistajaa alettiin selvitellä ja tavoitella meitä auttamaan. Maanomistajalle soitettiin ja kerrottiin tilanteesta. Hän antoi meille luvan tehdä tarvittaessa räjäytyksiäkin ja antoi myös luvan viedä niin suuret koneet paikalle, että saataisiin koira pois. Ihanaa, että maailmassa on tuollaisia ihmisiä! Vaikka oltiin toisillemme ihan ventovieraita, saatiin lupa touhuta toisen mailla!

 

Maanantain aikana pelastuslaitokselta otettiin yhteyttä, että sieltä tullaan katsomaan tilannetta. Illalla alkoi porukkaa kerääntyä taas pesälle, niin että meitä oli siellä jo pitkälle toistakymmentä. Jokunen utelias kyläläinenkin eksyi paikalle touhua ihmettelemään.  Ja paikallislehden toimittaja tuli tekemään juttua. Jo viikonloppuna Katia kaivamassa olleet tulivat taas töidensä jälkeen pesälle. Aurinko laski ja kirkas seesteinen tähtitaivas ilmestyin sen tilalle. Pakkanen kiristyi ja alkoi lähennellä jo -30 astetta. Paikalle oli tuotu valtava agrikaatti, joka jauhoi meidän valonheittimiin virtaa.

 

Räjäyttäjä tuli iltasella vihdoin paikalle. Kaivinkone suostui onneksi pakkasessa viikonlopun jäljiltä käynnistymään. Kuski oli kuumeessa, mutta tuli silti auttamaan. Toivonkipinä heräsi jälleen. Jospa tänä iltana saadaan Kati vihdoin pois pesästä ja meidän kanssa yöksi kotiin.

 

Pelastuslaitoksen johtoauto saapui myös illalla kartoittamaan tilannetta. He totesivat kuitenkin pian, etteivät voisi auttaa meitä, kun tarkoituksen mukaista kalustoa ei ollut saatavilla.

Räjäyttäjä alkoi laittaa aineitaan paikalle ja viritellä ekaa räjäytystä valmiiksi. Siis ihan järkyttävä tilanne ja tunnelma, kun ei voinut etukäteen yhtään tietää, kuinka tässä kävisi. Koiran olinpaikkaa ei voinut kuin arvailla, kun panoksia laitettiin räjäytystä varten. Olimme kuitenkin päättäneet yrittää. Vatsahermot olivat aivan turtana jännityksestä ja hermoilusta. Koko kroppaa väsytti huono nukkuminen, kylmyys ja fyysinen rasitus. Pian oli kuitenkin räjähteet viritetty ja eka räjäytys edessä. Ihmiset ja autot siirrettiin kauemmas ja sitten räjähti! Jännityksellä käveltiin takaisin pesälle. Suuria ja pieniä kiviä oli lentänyt ympäriinsä. Kuinka sieltä voi selvitä? Kutsuin koiraa ja jäätiin kuulolle. Koko porukka oli hiirenhiljaa. Meni sekunti ja toinen ja kolmaskin, aika tuntui ikuisuudelle. Vihdoin Kati vastasi! Jee – reipas tyttö! Se oli kestänyt ainakin ekan räjäytyksen ja selvinnyt siitä!  Kaivuri alkoi siirtää suuria kivenlohkareita. Miehet arvioivat, että suurimmat kivenlohkareet painoivat n. 200 kg. Ei semmosia musuja miehissä siirrellä. Räjäytyksiä tehtiin vielä muutama lisää. Eipä ehtinyt kaivuri kun aloitella työnsä, kun siitä meni nostosylinteri poikki. Siis ei voi olla totta!! Eihän me päästy alkua pidemmälle ja oltiin taas lähtökuopissa. Räjäyttämistä olisi turhaa jatkaa, jos ei lohkareita voi siirtää pois pesän suuaukolta. Oli pakko jättää homma taas kesken ja Kati joutuisi viettämään jo kolmannen yönsä jossain syvällä pesän uumenissa. Joku kyläläinen oli tuonut kokonaisen eristysvilla paketin, jolla tukittiin suurimmat pesän reiät yöksi ja jätettiin agrikaatti antamaan virtaa auton sisätilalämmittimeen, joka työnsi lämmintä ilmaa yhdestä aukosta pesään. Eräs kyläläinen lupasi, että hakekaa hänen autotallistaan apuvälineitä tai työkaluja, jos sieltä vaan löytyy. Muistan, kun yöllä tulin kotiin ja katsoin pakkasmittariin. Kello oli 2 ja pakkasta oli -32,5 ja Kati viettäisi jo kolmatta yötään pesässä.

 

Tiistai aamu valkeni yhtä kirkkaana ja kylmänä, kun edellisetkin aamut. Pakkanen huiteli reippaassa -30 asteessa, kun ajelin paikallisen bensa-aseman pihaan opastamaan uutta lisäväkeä pesälle. Perille päästyämme jäin selvittämään tilannetta uusille tulijoille n. 150 m päähän pesästä. Agrikaatti oli hiljentynyt jo ties milloin ja paikalla vallitsi järkyttävä hiljaisuus. Katin kylmettyminen ja nestehukka huolettivat todella. Tienoo näytti tosi surkealle kirkkaassa aamussa. Aivan kun taistelutanner! Kivenlohkareita ympäriinsä, suojapressu repsotti jäisenä pakkasessa ja tulipaikan lähitienoo näytti nokiselta ja epäsiistiltä. Jonkun vichypullo könötti jäätyneenä kannon nokassa.

 

Juteltiin siinä miesten kanssa tilanteesta, kun yhtäkkiä kuulin Katin äänen. Olin koko yön ja aamun pelännyt, onko se voinut selvitä taas yhden yön pesässä -30 asteen pakkasessa ravinnotta ja juomatta. Ja olihan se! Se vastasi heti, kuultuaan ääneni! Hyvä tyttö! Koita jaksaa vielä! Vielä yritetään!

 

Kouvolan pelastuslaitos oli välittänyt tiedot Katista ja sen tilanteesta Karjalan Prikaatiin virka-apupyyntönä. Pesältä oli varuskuntaan matkaa n. 10 km ja sieltä tulikin panostaja ja kaivurimies katsomaan tilannetta tiistaina puolen päivän aikaan. He totesivat, että saavat iltaan mennessä kaivinkoneen ja panostajan paikalle. Pieni toivonkipinä syttyi! Jospa sittenkin saataisiin apua ajoissa paikalle, vaikka aika ja olosuhteet tuntuivat olevan meitä vastaan.

 

Henkka oli ollut koiransa apuna lauantai-iltapäivästä asti ja nyt tiistai aamupäivänä oli pojan pakko heittää pyyhe kehään, sillä seuraavana päivänä olisi Immolassa rajavartioston rankat fyysiset pääsykokeet. Aikamoinen henkinen ja fyysinen väsymys ja prässi vaivasivat nuorta miestä hänen lähtiessään pesältä. Viimeisten vuorokausien muutamien tuntien yöunet olivat vieneet selvästi äijästä parhaan terän. Mieli oli maassa ja ehti poika kai jo lopulliset hyvästitkin heittää mettäkaverilleen, ennen kun lähti kotiin pakkaamaan.

 

Tiistai-iltana n. klo 17.00 näkyi vihdoin pellon takaa kaivurin valot. Valtava kone jyristeli paikalle ja panostaja aloitti työnsä. Maanantain näytelmä uusiutui. Kahden räjäytyksen jälkeen tienoota ei ollut tuntea samaksi paikaksi, kun aloittaessamme. Valtavia kivenlohkareita irtosi kalliosta toinen toisensa jälkeen ja suuri kaivinkone veti niitä kauhallaan kammottavan äänen säestämänä sivuun. Jokainen voi kuvitella, mikä ääni lähtee, kun rautainen kauha repii kiveä. Kipinät sinkoilivat pimeään yöhön, kun hammasreunainen kauha tarttui kivestä kiinni ja vieritti sen sivuun. Ja Kati oli jossain lähellä, vain muutamien metrien päässä. Kahden ekan räjäytyksen jälkeen Kati vastasi kutsuuni, mutta sitten se hiljeni kokonaan. Epäusko valtasi meidät. Olimme sopineet, että niin kauan räjäytetään, kun koira vastaa ja pientäkin toivoa olisi sen pelastumiseksi. Tässäkö tämä oli? Antoiko Kati sittenkin periksi? Eikö se sittenkään jaksanut? Järkyttävä hiljaisuus valtasi pesän ympäristöineen. Joku pojista heitti, että hei ei me luovuteta, Kati on hiljaa, koska se lepää välillä. Illalla yhdentoista aikaan ajattelin tarjota kaivurikuskille kahvia. Aamullinen kahvi oli kuitenkin ehtinyt jäähtyä, mutta jäinen pulla tuntui kelpaavan.

 

 

Kaivurikuski veti osan räjäytetyistä kivistä pesän sivuun ja osan jätti koneen eteen ikään kuin tien pohjaksi itselleen, että pääsisi liikuttamaan konetta rinteessä hiljakseen eteenpäin. Uusia auttajia oli tullut mukaan ja tässä vaiheessa kaivettiin ja räjäytettiin kiven vasenta puolta. Siis vastakkaista, josta koira oli mennyt sisään liki 80 h aikaisemmin. Viimeisen räjäytyksen jälkeen aukesi vihdoin näköyhteys koiraan. Suuri litteä kivi oli suojannut Katia räjäytyksien aiheuttamilta paineaalloilta. En voinut mennä katsomaan läheltä, mutta pojat huutelivat, että hengissä on! Muusta ei voinut vielä luvata. Paikka oli hankala – melkein mahdoton. Koiran pois saaminen tulisi olemaan todella haasteellista.

 

 

Kati ei mahtunut tulemaan pois reiästä, joka oli syntynyt räjäytyksen seurauksena luolan

yläpuolelle, mutta nyt meillä oli vihdoin yhteys koiraan.

Kati yritti työntää väkisin itsensä vapauteen hankalassa asennossa vain reippaan nyrkin kokoisesta reiästä. Koira piti painaa väkisin takaisin luolaan ja tietysti se harasi ankarasti vastaan. Jotta saataisiin koiraa hiukan rauhoittumaan, laitettiin vuorivillaa sen naaman eteen, mutta pian Kati oli repinyt sen pois ja Juha laittoi piponsa koiran pään suojaksi ja työnsi koiran luolaan. Seuraavaksi oli edessä kohtalokkain hetki, sillä kaivurin piti siirtää suurta ja painavaa n. 1,5 m levää ja n. 40 cm paksua kiveä, jotta koira saataisiin mahtumaan ulos. Pelkona olisi, että kun kiveä siirrettään yläreunasta, sen alareuna liikkuisi mukana ja murskaisi koiran. Mahdollisuudet selvitä olivat siis fifty/fifty. Päätettiin kuitenkin yrittää. Katselin n. 50 m päästä, kuinka kaivinkoneen valot osoittivat pesälle ja nuotio savusi pakkasyössä kun hornan kattila. Koneen kauha tarttui kiinni kiven yläreunaan ja käänsi sitä poispäin kalliosta. Kiven alareuna painu näin lähemmäs koiraa. Kivi liikahti juuri sopivasti, vain sen verran, että koira päästiin nostamaan niskasta ulos. Se selvisi!! Meidän rakas, eka sakumme selvisi 86,5 h ”helposta keikasta” yli -30 asteen pakkasessa kertaakaan juomatta tai syömättä! Oli uskomaton hieno tunne, jonka varmasti muistan lopun ikääni, kun sain hiekkasen koiran syliini! Auto oli ollut käynnissä ja lämpimänä ja saman tien meitä lähdettiin Katin kanssa viemään kotiin. Kati istui sylissäni autossa ja itki hiljaa. Se näytti päällisin puolin olevan kunnossa. Siis ei suurempia ruhjeita tms. Vartin kuluttua pesältä lähdöstä sain puhelun, jossa ilmoitettiin, että kettu oli ammuttu. Nyt kun tätä kirjoitan, muisto repolaisesta roikkuu vieressäni Henkan huoneen seinällä.

 

Tuona viikkona kotona puhelimet soivat, kun Katia pelastamassa olleet ja sen seikkailusta kuulleet tutut ja vähän tuntemattomammatkin kyselivät sen vointia. Paikallislehtiin kirjoitettiin juttuja ja antoipa Henkka reissusta myös yhden radiohaastattelun.

 

Kati selvisi siis täysipäisenä ja täysikuuloisena 86,5 h seikkailustaan. Toki käytin sen eläinlääkärin tarkastuksessa ja se sai muutaman vitamiinipistoksen. Ja väsynyt se oli tietenkin. Nukkui ja lepäsi sisällä lämpimässä useamman päivän.

 

Katia oli auttamassa lähes neljän vuorokauden seikkailun aikana reippaasti yli 30 henkeä. Ystäviä, tuttuja, metsästäjiä ja kyläläisiä. Joku käytti vapaapäivänsä ja joku pekkasensa kaivaessaan Katia pesästä. Juha, joka oli ollut alusta asti mukana sanoi jälkikäteen olleensa niinä melkein neljänä vuorokautena vain 18 h tuntia sisällä! Uskomatonta, millaista pyyteetöntä auttamisen halua voi löytyä! Vieläkin, kaksi vuotta tapahtuman jälkeen kiitollisina muistelemme maanomistajaa, kyläläisiä ja kaikkia niitä, jotka olivat meitä auttamassa. Maanomistajalle istutimme talkoilla seuraavana keväänä uudet taimet ja hiukan siistimme maisemaa. Kahden viikon kuluttua kettureissusta, Kati oli taas Henkan kanssa metillä ja sen kanssa saatiin kaksi supia.

 

Saman vuoden syksyllä Kati pyöräytti 7 pentua. Tänään Kati yhä metästelee kettua ja supia varsin terveenä ja tyytyväisenä. Se elää yhden tyttärensä, 2 jämtin ja 1 englanninspringerspanielin kanssa. Tuo kettureissu hitsasi Katia entistä enemmän ihmiseen kiinni ja siitä hioutui timantti. Meille rakas, ainutkertainen perheenjäsen, metsästyskaveri, joka sai lisänimen pommikone!

 

 

Kati - pommikone

 

 

Lähdettiin Lauran kanssa lauantai aamusta ajelemaan kohti Viisaria tarkotuksena haukuttaa molemmat jämtipojat. Henkka kun vietti viikonloppua parisuhteen parissa Mikkelissä. Pikkusen jännitti ja mietityttikin reissun onnistuminen, kun Eppu oli mukana, sillä se äijä on aikamoisen sitkeää ja uppiniskasta sorttia kun sille päälle sattuu, eikä kauheasti ole tullu ilman Henkkaa metässä sen kanssa oltua. Onnin kanssa kyllä pärjäilee mainiosti. Oikeasti tämä oli eka kerta, kun ei ole kokenutta kaksilahkeista tukena ja turvana, vaan olen Lauran kanssa kahden.

Eipä mitään, se oli menoa sitten, kun viriteltiin liivejä ja gepsiä koiralle ja otin ekoja päivityksiä, että päästiin kartalle. Laskin Epun sitten irti aamulla 8.20. Ekaksi tietysti Eppu, joka ei Henkan mukaan ole häävissä kunnossa melkein vuoden sairasloman jälkeen ja muutenkin alkukaudesta kunto ei ole vielä huipussaan. Toivoin, että jos muutaman tunnin edes metässä viihtys. Vettä tihutti mukavasti ja oli kosteaa ja lämmintä, joten jäljen pitäisi ainakin haista. Henkka oli neuvonut meille "ottipaikan", että jos sattuttas saamaan haukut päälle...

Eppu lähtökuopissa

Koira irtosi mukavasti ja puikkasi heti tieltä metsään. Sitten autoon oottelemaan. Eka päivitys ja koira 500 metrissä. Hyvä, lähti poika hakemaan ja työmaalle! Reipas vartti ja koira taas meidän luona. Hyvä poika, hieno hakulenkki, mutta tyhjä maasto. Eppu ihan tulessa ja innoissaan. Puhalteli ilmaan poskiinsa, oli pörhöllään ja lähti taas metsään, kun ohjasin sen tien toiselle puolelle. Eppu lähti taas hyvin hakemaan. Seurailtiin gepsiä ja Laura etsi paperikartan vielä meille avuksi. Hyvä, oltiin ihan kartalla ja taakilla omasta ja koiran sijainnista. Annettiin koiran hakea ja lähdettiin pikku hiljaa autolla sen perään, ettei välimatka kasvaisi liian suureksi. Koiran vauhti oli 5 - 8 km tunnissa. Ajeltiin hiljaksiin kiemuraista pikkutietä ja otettiin päivityksiä. Äkkiä Laura sanoi, että koiran vauhti on 14 km tunnissa, että nyt sillä on jotain edessä. Annetaan sen rauhassa tehdä töitä, sillä nyt vaikutti lupaavalle. Pysähdyttiin välillä kurkkimaan autiotalon ikkunoista ja käänneltiin autoa, kun koiran vauhti kasvoi ja suunta muuttui äkisti. Sitten koira pysähtyi, vauhti 0 km. Välimatkaa kuitenkin reippaasti yli kilometri, joten soitin koiralle. Epulla haukku päällä!!! Siis kääk, kuuntele nyt Laura, se haukkuu! Hihkuttiin innoissamme autossa, äiti ja tytär, läpyt sille - hyvä Eppu ja hyvä me! Ajeltiin lähemmäs, n. 700 metriin koirasta järven rantaan ja avattiin ikkunat. Haukku kuului vaimeasti suuren mäen takaa. Siellä äijä mosauttelee omaan eppumaiseen tyyliinsä ja tapaansa. Suht verkkaisesti, haukkutiheyden ollessa 75 - 80 kertaa minuutissa. Tutkittiin karttaa ja ajettiin toiselle tielle ja päästin vielä lähemmäs koiraa. Haukku oli vaan vajaassa 400 metrissä. Siis ihan mielettömän upea juttu, miten tuntuikin mukavalle! Koiran haukku kuului hienosti ja pysyi ihan paikallaan. Mikä lie pojalla siellä haukussa?

Istuttiin autossa ja kuunneltiin koiraa. Kaivettiin kahvit ja eväät esille. Mikäs oli meillä siinä ollessa, kuunnellessa koiran haukkua ja hörppiessä aamukahvia. Edelleen satoi hiljakseen.  Eppu haukkui hirveä paikallaan jo kolmatta tuntia, kun soiteltiin isälle (ukille) läheiselle mökille ja hänkin tuli kuuntelemaan haukkua. Päätettiin sakilla koittaa antaa hirvelle ekaa karkkoa. Minua huvitti, että oltiin jo niin kun kokeneemmatkin metsämiehet! Siis minä, Laura ja isä - varsinainen sortin sakki! Niinpä hiivittiin peräkkäin tiheään vitelikköön ja päästiin n. 90 metriin haukusta, kun hirvi lähti liikkeelle. Eppu otti karkon kiinni n. 400 metrin päässä ja haukku jäi taas paikalleen. Annettiin koiran sitten jäädä työmaalleen ja lähdettiin mökille 3 km:n päähän ruuanlaittoon.

Haukku oli valunut hiljalleen Huutoniemeen, kun tultiin syömästä. Ihan hyvä, tuttu paikka ja vielä oman seuran puolellakin, niin kun tietysti pitääkin olla. Sää alkoi kirkastua ja aamullinen sade oli poissa. Aurinkokin näyttäytyi välillä. Ukki innostuu myös selvästi kattelemaan jälkiä ja pohtimaan mihin suuntaan hirvi karkon jälkeen mahtaisi lähteä. Ihmettelee siinä ääneen itseään. Eipä ollut muuten parisuhteen hoitajan hermo kestänyt Mikkelin suunnassa, kun viestitteli, että kuuluu olevan haukut teillä siellä päällä, mikä tilanne? Hyvinhän me täällä, ei hätää vastattiin takas.

Ukki lähti antamaan toista karkkoa Huutoniemessä ja hirvi ottikin kunnon karkon siirtyen melkein kilometrin, Eppu tietysti tiukasti imussa. Kohta voisi koira jo lopetella, kun kello alkaa olla viisi, että saataisiin laittaa Onnikin vielä valosalla metsään. Jätettiin minun auto Huutoniemeen, kun tie kävi huonoksi ja ukki tunsi omat lenkkeilymaastonsa paremmin kun me Lauran kanssa. Niin lähdettiin sitten taas koiran perään ja päätettiin antaa vielä uusi karkko suolla. Ja nyt kyllä yritetään hiipiä haukulle niin, että nähtäisiin, kuinka iso hirvi on Epulla haukussa. Jäljistä päätellen sillä oli edessä yksinäinen iso hirvi. Tietysti se haukkui taas tiheässä risukossa, johon olisi hankala päästä. Hiippailtiin peräjälkeen tuulen alta haukulle. Kerrankin osasin ja muistin katsoa tuulen suunnan. Se kun tahtoo aina unohtua siinä jännityksessä ja intoilussa. Päästiin jo 70 metriin, kun nähtiin Eppu. Lauralla kamerakin valmiina nappaamaan hienot kuvat koirasta työmaalla. Ei olisi varmaan enää paljoa lähemmäs tarvinnut päästä, että ois nähty hirvi, kun se otti karkon. Voi paska, taas jäi hirvi näkemättä ja kuvaamatta!

Ukin kanssa jossain päin Huutoniemeä

Ajeltiin taas seuraavaan paikkaan koiran ja hirven perässä, kun haukku jäi paikalleen ja nyt alkoi jo hämärtää.  Nyt oli jo selvää, että Onni ei pääse tänään metsään. Kello lähestyi jo puolta kahdeksaa ja ukki jättää meitä metsään ajaakseen toiselle tielle vastaan kun annetaan karkkoa, jos vaikka olisi tuuria ja saataisiin koira kiinni. Laura sanoo, että onkos ukilla auton kanssa ongelmia, kun ei lähde peruuttamaan. Auton valot tosiaan pysyvät paikallaan pimenevässä metsässä. Soitetaan ja ukki sanoo autonsa rikkoutuneen! Mitä ihmettä, ei voi olla totta! Me ollaan keskellä ei mitään, koira haukkuu n. 300 metrin päässä ja minun auto ties missä!!! Voi perse, nyt tästä ei kyllä  tule mitään. Lähdetään katsomaan tilannetta ja Laura löytää sattumalta hämärässä tieltä ison mutterin, jonka hoksaa napata mukaansa. Se olikin ukin autosta pudonnut öljyproppu. Siis autosta oli pudonnut kyseinen vimpstaaki ja jokainen tippa vaihteistoöljyä oli metsätiellä! Ei kun soittamaan naapurista apua ja pyytämään kyytiä minun autolle.

Onnin silmät vilahtivat pimeässä autossa ja siellä se istui kiltisti ja odotti, kun päästiin takasin Huutoniemeen autoa hakemaan. Voi Onni-pimpula, tänään et pääsekään työmaalle, kun kaveri ei tuonu ajoissa vehkeitä - harmi. Kello on jo yhdeksän ja Eppu haukkuu yhä! Pieni epätoivo ja paniikki alkaa hiipiä mieleen. Nyt ei anneta periksi! Laura haukottelee ja pyytää soittamaan jonkun meille avuksi. Kiva, kiva lauantai-ilta ja kello yhdeksän. En ihan hevillä lähde kenellekään soittamaan. Koiralla ei mitään hätää, eikä meilläkään, vaikka pitkä päivä alkaa jo tuntua ja pimeyskin haittaa. Koitetaan nyt vaan omalla sakilla pärjäillä. Eppu haukkuu hyvässä paikassa n. 300 metriä tiestä ja sillä on edelleen "täydet tulet uunissa". Henkka oli välillä soitellut ja neuvonut, että antakaa kovalla äänellä kunnon karkko, joka samalla väsyttäisi sopivasti koiraa. Koitetaan ensin kuitenkin kutsua Eppua, kun haukulle vaan 200 metriä. Lähdetään kaikki kolme metsään lamppuinemme, vaikka tiesin homma olevan toivoton ja säälittäväkin yritys ottaa koiraa kiinni. Ei tämä poika tule huutamalla pois, tai sitten on maalimankirjat sekasin. Ja oikeassa olin. Koira otti jalat alleen ja paineli pimeään metsään hirven perässä. Käveltiin Lauran kanssa takasin autolle. Mutta, herran tähden, mihin se ukki nyt oikeen jäi? Seuraavaksi me sitten huudeltiin ukkia! Ei tule vastausta. No, mihin kummaan se nyt meni? Ollaan kuitenkin sille tutuissa maisemissa. Laura huutaa ja vilkuttaa valoa pilkkosen pimeään metsään. Entäs, jos onkin oikeesti sattunut jotain? Pakko soittaa ja varmistaa. Ukki vastaa, että on eksynyt, eikä oikein tiedä missä on! No tämähän se tästä vielä puuttui! Nyt meitä alkaa jo Lauran kanssa naurattaa, kun vuoron perään huudellaan Eppua ja ukkia. On tää ja sirkusta!  Ensin auto hajoaa ties mihin, ukki on hukassa, mutta Eppu se vaan haukkuu.

Lopulta ukki löytää onneksi ehjänä takaisin tielle ja otetaan Epusta päivitys. Edellisen huutelun ja huhuilun seurauksena hirvi oli ottanut kunnon karkon etelään ja mennyt hiekkamontun kautta Savitaipaleen ison tien yli. Välimatkaa on koiraan jo pikälle toista kilometriä. Lähdetään ajelemaan perään ja jäädään tien reunaan selvittämään tilannetta. Avaan ikkunan ja kuuntelen koiran haukkua. Taivas on täynnä tähtiä ja ilma kirkastunut,  oikeesti on ihana kuulas yö.

Koira on 600 metrin päässä tiestä, haukkuu paikallaan ja kello tulee kohta 23.00.  Paperikartta loppui Savitaipaleen tiehen ja pitää kaivaa Henkan varastoista lisää karttoja. Ukki levittelee karttoja takapenkillä otsalampun valossa ja sanoo, ettei tunne tätä tienoota juurikaan. Hienoa, no eipä mekään Lauran kanssa tunneta! Koitetaan saada vieraista seuduista, meidän ja koiran sijainnista tolkkua. Oikea kartta onneksi löytyi ja Laura saa taas meidät kaikki kartalle. Otan päivityksen ja Eppu on tiellä, vauhtia ukolla 8 km tunnissa. Ja nyt äkkiä perään! Liekö se heittänyt pyyhkeen kehään? Laura lukee karttaa ja tulkitsee gepsiä, sekä antaa samalla ajo-ohjeita. Tästä vasemmalle, sitten y-risteys ja sitten mun mielestä vasemmalle, sanoo tyttö. Eipä tule mieleenkään kyseenalaistaa nuorta kartanlukijaani. Seuraan tietä ja koitan varoa teräviä kiviä ja auton pohjaa. Henkalta tulee välillä viestiä, että on soittanut koiralle ja Eppu juoksee äänistä päätellen tiellä. Juu, juu tiedetään jo! Yhtäkkiä Laura kiljasee, että Eppu! Totta  tosiaan, Epun silmät kiiluvat auton valokeilassa metsätien päässä. Sieltä se tulla jolkottaa kaikessa rauhassa ja antaa itsensä kiinni. Ukki antaa sille makkaraa. Kiitos ja nam, ukko autoon. Siis uskomatonta, me löydettiin koira Lauran hienon gepsin seuraamisen, suunnistamisen ja kartan luvun jälkeen - hyvä Laura! Selvästikin äitinsä tyttö!

Toivottavasti voidaan tämän reissun jälkeen sanoa, että entinen herra Jalkapotilas ja mr Toipilas, eli pomo, meidän lauman ehdoton Boss, isolla B:llä on taas lauteilla 15 h:n "mettälenkin" ja liki 14 h:n haukkumisen jälkeen.

Ajeltiin muuten vielä yöllä hakemaan ukin autoon vaihteisto-öljyä Valkealasta saakka ja saatiin auto metsästä pois. Kotona oltiin Lauran kanssa yöllä klo 02.00!

 

Viikonlopun näyttelyturneen jäljiltä on tyhjä olo. Pitkään itänyt päätös on sitten toteutumassa ja Hetan näyttelyura on saanut lopullisen sinettinsä Heinolan surkean arvostelun myötä.

Ei ole kait sitten meidän Heta neitiä tarkoitettu kehässä esiintymään, kun siitä ei sitten kerrassaan tule mitään! On niin uskomatonta, kuinka se kotipihalla treenatessaan seisoo upeasti häntä pörhöllään ja näyttää ne hienoksi kehutut taitekorvansa, kauniin päänsä ja riittävät kulmauksensa häntäänsä heiluttaen, kun tekisi moista puuhaan työkseen päivästä toiseen. Eipä ole tarvinnut juurikaan tyttöä asetella, käännellä, koittaa väkisin kuljettaa tai kulmauksia venytellä. Ei ole tarvinnut lelulla tai namilla kummemmin houkutella.  Joskus on kyllä juuston palalla tai nakilla palkattu. On sen kanssa sentään jokunen kierros lipputangon ympärillä kotinurmella ympyrää menty, jos minkälaisella kokoonpanolla. On ollut harjotuksissa vieraita koiria tai omia, Heta on aina viihtynyt. Aina on kotitreeneistä jäänyt mieletön fiilis itselle ja ennen kaikkea koira on ihan selvästi nauttinut päästessään mukaan. Vaan annas olla, kun mennään näyttelyharjotuksiin, mätsäriin tai viralliseen näyttelyyn! Heti kun koiran saa ulos autosta, häntä putoaa alas ja jo kohta menee tiukasti jalkojen väliin pysyen siellä tasan tarkkaan koko reissun ajan. Kun lähdetään kehältä takaisin autolle päin, ei tarvi kulkea kun jokunen metri, niin johan nousee terrierin häntä napakasti taas pysyyn ja alkaa iloisesti heilahdella, että jippiiii, nyt sitten vihdoin lähdetään meneen täältä. Ja on koitettu jos jonkinlaista konstia tai temppua. Kaikki mahdollinen ja mahdoton on varmasti kokeiltu ja mietitty, ettei neiti ei olisi aivan paniikissa. Neiti on ihan lukossa, kasassa, hilseessä, hukassa ja ties vielä mitä muuta. Ihan kaikkea muuta kuin mitä Heta tavallisesti on - räväkkä ja pörheä, pieni ja pippurinen, ystävällinen ja sievästikin esiintyvä, söpöksikin kehuttu saku tyttönen. Pahin paikka on pöydälle nostaminen. Koira vapisee, suorastaan hikoilee ja jo ennestään vaatimattoman näköinen ja kokoinen koira näyttää entistä pienemmälle ja vaatimattomammalle, kun se vetää itsensä kasaan, omasta mielestään varmasti näkymättömäksi. Eihän se jätä tuomarille mitään mahdollisuutta antaa hyvää arvostelua kokonaisuudesta.

Olen monesti miettinyt, mitä voisin tehdä tai olisiko jotain pitänyt jättää tekemättä? Sen kun tietäisinkin... Sen kyllä tiedän, että koiraa on pidetty hyvin, eikä se ole kokenut mielestäni mitään sellaista, josta olisi pitänyt pelästyä. Ehkä se on vaan sitten itse päättänyt, että tähän hommaan mie en lähde enkä suostu  - piste ja loppu!

Laura kyllä esittää Hetaa parhaalla mahdollisella tavalla ja onkin onnistunut siinä mielestäni uskomattoman hienosti, kun tiedän miten Heta kehässä käyttäytyy ja liikkuu. Ei ole ihan helppoa saada vapisevaan ja jäykkää koiraa esiintymään. Vaikka häntä onkin jossain jalkojen välissä tiukasti piilossa liikkumisen aikana, on seisottaminen ihan tyylikästä katsottavaa. Mutta, mutta, kun sillä pelkällä seisottamisella ei pisteitä heru!

Laura & Heta Kouvolan näyttelyssä 22.8.2009

Mutta, olen päätänyt niellä tämän karvaan kalkin  -  jonkinlaisen pettymyksen ja haudata haaveet hienoista ulkomuototitteleistä! Nostetaan häntä pystyy ja tehdään ja harrastetaan Hetan kanssa sitä, mikä on mukavinta, Olkoon sitten sertit, ropit, vspt ja cacibit! Käydään luolilla, uidaan ja saunotaan, noudetaan syksyisin sorsaa ja leikitään vinkuleilulla. Nukkukoon neiti ruusutyynyllään, syököön varovasti, niin ettei suupielet likaannu ja kuvitelkoon rinsessa tiaran päähänsä. Annetaan sen olla oma itsensä, meidän rakas ja ainutkertanen eka oma kasvatti, josta tuli eka Harjuniittyläinen KVA. Oli meidän onni, että Heta oli juuri se, joka jätettiin ja valittiin ekasta omasta pentueesta jäämään meille.

The rinsessa nouti sorsan kotirannasta

Luolilla ja metästystilanteessa Heta on ehdottamasti omimmillaan ja vahvimmillaan. Se pääsee toteuttamaan, käyttämään ja näyttämään juuri sitä ja niitä avujaan, mihin se on tarkoitettu ja jalostettu ja missä se itse parhaiten viihtyy - eli metsästämään.

Kaikista puutteistaan ja vajavaisuuksistaan huolimatta, se on meille omalla tavallaan erityisen rakas lemmikki, perheenjäsen ja harrastuskaveri. Pikkuinen, pippurinen, durasell pupu, jumalattoman musta, söpöläinenkin - Henkan mielestä muka ruma, mutta ehdottomasti prinsessa ainesta omaava (tietäen muuten varsin hyvin sen itsekin :)) ja joka jo pelkällä olemassa olollaan ja aina iloisella, pirteällä luonteellaan jaksaa päivästä toiseen ilostuttaa koko perhettä.

 

Kello pärähti soimaan sunnuntaiaamuna klo 8.45. Heta pian aamupissille ja pukemaan.

Taas kerran kiitin itseäni siitä, että olin edellisenä iltana tehnyt eväät jo valmiiksi, joten teetä piti vaan keittää. Herätin veljeni Henkan, joka tapansa mukaan nukkui melkein lähtöhetkeen asti. Olimme juuri päässeet pihalle, kun Pete ja Hulina tulivatkin jo meitä hakemaan. Lähdettiin ajelemaan hiljakseen kohti Selänpäätä, siis minä, Henkka ja Pete, sekä saku siskokset Heta ja Hulina.

Ari tuli mukaan Selänpäässä ja päätettiin lähteä jäljittämään kahdella porukalla. Minä lähdin Peten kanssa. Ekaksi kiertelimme autolla jälkiä, kunnes Henkka soitti, että he olivat Arin kanssa jo löytäneet supit maapesästä.  Löysimme pojat metsätien piston päästä, josta oli pesälle vain 100 m. Ensin laitettiin töihin Peten nuori sakuneiti ja vielä kokematon Hulina. Paikka oli Hulinalle tosi haastava, koska pesän suuaukko oli matala, ahdaskin ja koiran olisin pitänyt osata kääntyä kyljelleen päästäkseen eteenpäin. Selvästi sitä kuitenkin hajut ja ympäristö tuntui kiinnostavan, siihen malliin se innokkaana pyöri pesän ympärillä ja oli touhussaan. Mutta vielä tänä sunnuntaina Hulinaa tuntui kiinnostavan enemmän meidän ympärillä lentelevä talitintti… Aikansa touhuiltuaan ja haisteltuaan päätimme kuitenkin viedä Hulinan takaisin autolle ja kokeilla sen siskoa Hetaa. Päästin Hetan autolta irti ja se lähti päättäväisesti polkua pitkin pesälle päin. Hetken haisteltuaan Heta meni pesän suuaukolle ja rohkaisin sitä menemään suuaukosta sisään. Äkkiä Heta hoksasikin heittäytyä kyljelleen ja pian tyttö lumpsahti aukosta sisään. Me muut odoteltiin ihan hiljaa paikallamme ja Ari asettautui passiin pesän kulkuaukon läheisyyteen. Pian Heta alkoi haukkua kiivaasti ja 10 minuutin haukkumisen jälkeen se tuli ulos suu täynnä supin karvaa. Se oli tosi hiekkainen, tuskin silmiä erotti ja neiti oli innoissaan kun ilmapallo. Jos olisin pumpannut siihen vielä pikku riikkisen intoa lisää, olisi se ihan oikeesti noussut siivilleen ja lentänyt taivaan tuuliin! Pian se pujahti takaisin pesään. Välillä tutkattiin koiraa ja huomattiin, että Heta haukkui 10 metrin päässä suuaukolta ja oli hieman yläviistossa, ihan kuin olisi ollut ylämäessä. Pian päästiin kaivamaan. Ja minä – porukan ainoa tyttö sain kuulemma kunnian aloittaa touhun… Minusta kunnia oli kuitenkin kyseenalaista, ainakin vielä tässä kohtaa. Pojat nauroivat partaansa, kun minä tyttö aloin kaivaa. Pah, naurakoot, kyllä tämä tyttö kaivaa! Alussa muutaman ekan lapiollisen kanssa oli tosi hankalaa, koska maa oli jäässä. Pian kuitenkin helpotti ja työ alkoi kulkea ja edetä sujuvasti.  Hiekkaa olikin todella helppo kaivaa, eikä maa ollut juurikaan roudassa. Poikien mukaan kuulemma oikea suffelipaikka!

Pete lähti tarkistamaan lähialueen lupaavan kivenaluksen, sillä välin kun me muut jäätiin katsomaan tämä tilanne loppuun. Ari kaivoi eväänsä esille ja alkoi hörppiä ihanalta tuoksuvaa kahvia. Minun ja Henkan eväät lähtivät ties minne Peten auton matkassa! Voit itku, olisi kyllä tee ja voileivät minullekin maistuneet! 

Välillä Heta tuli ulos ja nähdessään minut kaivuu hommissa se tuli lempipuuhaansa – kaivamaan minun avukseni, kunnes kohta pujahti takaisin pesään. Puolen tunnin kaivamisen jälkeen kaivuu kohta vihdoin puhkesi läpi pesään. Kyllä jännitti! Mitähän sieltä tulee vastaan? Kaivoin aukkoa suuremmaksi nähdäkseni Hetan ja päästäkseni sitä auttamaan. Tämä oli siis eka kerta, kun olin omaa koiraa auttamassa, vaikka monta kertaa olin ollut pesillä mukana. Pesässä oli hiiren hiljaista, joten arvatenkin neiti oli ajanut supin liiviin tiukasti kiinni. Otin lampun, että pääsisin näkemään, missä Heta on. Olin tosi hankalassa asennossa. Roikuin pää alaspäin maaten vatsallani hangella. Ensimmäiseksi nenääni tuli ällöttävä, kostean luolan haju ja tietysti supikin haisi voimakkaasti. Näin heti Hetan ja se olikin peppu minua ja lamppuani kohta ja veti voimakkaasti supia pesän suuaukolle. Huusin Henkkaa avuksi katsomaan ja arvioimaan tilannetta. Henkka ylettyi nappaamaan supia niskasta ja sai nostettua sen maanpinnalle, josta lopetin sen. Äkkiä huomasin silmäkulmastani, että jotakin liikkuu lumen päällä ja näin, kuin toinen supi oli meidän touhutessa toisen kanssa sujahtanut suuaukosta ulos ja juoksi parhaillaan kohti metsää. Onneksi Ari oli valppaana passissa haulikkonsa kanssa ja lopetti supin. Siistimme pesän ympäristön ja aloimme tehdä lähtöä kotiin. 

Pete soitti, että kivenalus pesässä oli supit ja me ajettiin vielä sekin katsastamaan. Otettiin Peten kanssa lapio, kanki yms. työkalut ja lähdettiin Hetan matkassamme kulkemaan pesälle. Laskin Hetan irti pesän läheisyydessä ja pian pikku neiti suorastaan sukelsi sukkana aukosta sisään ja metakka oli sitä luokkaa, että elämää luolassa todellakin oli. Meitä huvitti! Heta on kooltaan aika pieni ja siro, mutta se ei tunnu yhtään vähentävän tämän neitosen suuria luuloja itsestään! Välillä Heta puikkasi pihalle ja haukkui maanpäälläkin tosi ankarasti sujahtaen taas pian takaisin. Pete tutkasi Hetan sijaintia ja se oli vain 30 cm päässä meistä. Nyt oli kyllä Peten vuoro kaivaa, kun ojentelin vaivihkaa lapiotani sinne päin. Koira huusi ja painosti kaiken aikaa sitkeästi, kun kaivaminen aloitettiin. Annoin kättä pidempää ja koitettiin saada supia ulos, mutta se tulikin itse ulos – tietysti Heta kannoillaan. Kaikki kävi todella nopeasti ja pian hangella painoivat peräkkäin ensimmäisenä supi, sitten Heta ja viimeisenä Pete. Pikkusen näytti kyllä hassulle, mutta nyt ei uskaltanut nauraa – ainakaan ääneen, vaikka Peten ilme joukon viimeisenä nostikin väkisin hymyn huulilleni. Pete sai kuin saikin supin lopetettua. Toinen saatiin ulos ilman koiraa, koska se liikkui edestakaisin kahden suuaukon välillä. Siistittiin paikat ja lähdettiin vihdoin kotiin päin. Mulla oli siinä vaiheessa iltapäivää ihan hirveä nälkä – ai niin ja se eväs tee oli jo jäähtynyt.

 

Keltanokka kaivamassa

Epun sairaslomaa leikkauksen jälkeen on kestänyt jo kolme viikkoa ja yllättävän hyvin on kaikki sujunut. Lastaa joudutaan vaihtamaan kerran viikossa ja silloin koira on rauhotettava, että jalka voidaan puhdistaan ja lasta asettuu varmasti oikeaan kohtaan, eikä hankaa tai hierrä. Päivittäin poika on saanut nukkua muutaman tunnin päikkäreitä kuistilla ulko-oven edessä narun päässä ja on selvästi nauttinut olostaan ulkona viileässä. Lääkärin määräyksestä koiran on asuttava sisällä koko sairasloman ajan ja sehän jos mikä onkin helppoa ulkokoiralle! Mies keksi, että laitetaan Epun häkkiin kopin oveen levy, ettei se pääse sisälle koppiin, vaan voi nukkua häkissä ulkosalla ja siten koitetaan helpottaa sen oloa aina välillä ja samalla se voi "tuulettaa toisten kanssa omaa päätää" tutussa paikassa.

Sitten eräänä iltana mies vie koirat ulos omiin häkkeihinsä iltapissille, Eppu mukaan lukien ja menee saunaan. Hetken päästä pihalta kuuluu koirien ärhäkkää haukuntaa ja koko koiratarha on äänessä. Kuka siellä nyt muka kulkee myöhään pimeässä ja menen kurkkaamaan tilannetta pihalle. Porukka hiljenee, eikä kujalla kulje kukaan. Vilkaisen vielä koirien häkkeihin ennen sisälle menemistä ja huomaankin, että Eppu ei olekkaan häkissään ja sen häkin ovi on raollaan. Ottiko mies kuitenkin jo koiran jossain kohtaan sisälle? Etsin koiraa sisällä, eikä sitä ole missään. Juoksen hädissäni ympäri taloa huutaen miehelle, että Eppu on kadonnut! Mies tulee ulos saunanlauteilta meilkein aatamin asussa.  Siis ei voi olla totta, mies oli laittanut Epun häkin ovi oli ajatuksissaan huolimattomasti kiinni ja siksi koko koiratarha haukkui, kun Eppu-herra otti ritolat. Eppu, joka on täydellisessä liikuntakiellossa leikkauksen jälkeen on karannut puoli yhdentoista aikaan illalla 20 asteen pakkaseen! Voi helvetti, hieno homma, tämähän tästä vielä puuttuikin!! Hetken meni, ennen kun saimme itsemme liikkeelle ja lähdettiin koiraa etsimään. Tiesin kyllä, että jos Eppu on ottanut jonkin eteensä, niin silloin se poika ei kyllä kotinurkkiin jää pyörimään. Mies huutelee koiraa ja lähtee lampun kanssa etsimään juuri sataneesta lumesta sen jälkiä ja löytääkin pian tuoreet jäniksen jäljet ja niiden vierestä koiran jäljet.... Homma on siis selvä, Eppu on saanut jäniksen eteensä. Otan auton ja lähden kylälle teitä pitkin ajelemaan. Kuu valaisee maisemaa, kun ajelen teitä ristiin rastiin, eikä Epusta näy jälkeäkään. On kulunut jo melkein tunti koiran karkaamisesta ja pieni paniikki alkaa vallata mielen. Mitenkähän tässä oikeen käy... On pakko palata kotiin laittamaan lisää päälle ja sovitaan miehen kanssa, että lähden uudestaan autolla kylälle päin. En pääse kotoa puolta kilometriäkään, kun yhtäkkiä huomaan tien reunassa auton valokeilaissa kiiluvat silmät - Eppu! Siinä se herra käppäilee kaikessa rauhassa kotiin päin mamman nahkarukkanen kipeän jalan suojana ja rukkasen peukalo sojottaa pystyssä aivan kun se olisi liftaamassa johonkin!! Voi huokaus ja helpotus!! Koira on korvat luimussa ja selvästikin vähän odottavalla kannalla mitä tuleman pitää. Se hymyilee samalla tavalla mulle joka päivä  kun tulen töistä kotiin. Avaan takaluukun ja Eppu tulee selvästi iloisena kyytiin aivan kun kiitellen, että kiva kun mamma hakee oikeen autolla herran iltalenkiltä kotiin. Kotiin päästyämme miestä alkaa jo öinen jäniskevennys naurattaa ja alottelee kesken jäänyttä saunomistaan uudestaan.

Taas oli kerran Harjuniityssä äksöniä ihan omasta takaa, vaikka tämä reissu olis kyllä saanut Epulta jäädä tekemättä. Nyt vaan peukut ja varpaat pystyyn, ettei öinen seikkailu vaan tehny hallaa jo hyvää vauhtia toipuneelle jalalle.