Sain vihdoin aikaiseksi kirjoittaa tämän ikimuistoisen seikkailun talteen, vaikka siitä on kulunut kaksi vuotta. Nyt se on hyvä liittää muistojen joukkoon, ennen kun aika tekee tehtävänsä – eli kultaa muistot tuosta reissusta.

 

Enpä olisi arvannut minkälaiseen seikkailuun jouduin, kun vastasin lauantai aamuna puhelimeen. Henkka (poikani) soitti, joka oli naapuriseuran puolella kettujahdissa, että Anttilan ja Pihlajasaaren rajalla n. 20 km kotoa on ajokoira jäljittänyt ketun pesään. Otappas äiti Kati mukaan ja käykää kattomassa. Henkka vakuutti, että uskallan laittaa koiran pesään, vaikka ei tutkaa olekaan. Katilta oli edellisenä viikonloppuna pudonnut hännässä pidettävä tutka pesään ja jäi tietty sille tielleen.

 

Meitä jo odotettiinkin, kun päästiin pirtsakassa vajaan -15 asteen pakkasessa perille. Pojat sanoivat, että pesä on U-mallinen ja sieltä on aikasemminkin otettu koiran kanssa elukkaa. Ei tässä kauaa mene, sanoi Juha, kun otin Katilta hihnaa pois. Menin poikien kanssa pesän päällä olevan töyrään päälle odottelemaan tilanteen kehittymistä. Hetken Kati oli pesässä, kunnes pujahti takasin ulos. Kehotin koiraa takasin ja innoissaan Kati meni reijästä sisään.

 

Aikaa kului, eikä tullut ulos kettua sen paremmin kun koiraakaan. Kävin välillä huutelemassa Katia, mutta se vain haukkui pesässä. Oltiin jo reilusti iltapäivän puolella, kun soitin eka kerran Henkalle, että alahan tulla poika päästämään minua pois, kun koiraa ei kuulu ulos ja alkaa tulla jo kylmä ja nälkä. Olin lähtenyt tällä kertaa aika hepposin varustein ja ilman eväitä tälle helpolle pesälle. Muistan hyvin, kuinka Henkka hymähteli, että on se nyt kumma, että ette yhtä koiraa ja kettua saa pois…

 

Vaihdettiin lennossa vuoroa ja nyt jäi Henkka puolestaan äijien kanssa päivystämään koiraa ja kettua. Pesä oli rinteessä, n. 30 metriä tiestä hakkuuaukolla olevien isojen kivilohkareiden alla. Eipä edennyt tilanne mihinkään suuntaan lauantai-iltaankaan mennessä ja Henkan oli jätettävä koira pesään, kun tuli kotiin lähdön aika. Ajattelivat, että Kati tulee ulos, kun paikka hiljenee hälinästä ja ihmisistä. Että jostain kylän kululta neiti varmasti sunnuntai aamuna löytyisi.

 

Eipä ollut neiti tullut omineenkaan pesästä yön aikana. Sunnuntai aamuna Henkka suuntasi takasin Anttilaan ja oli saanut muutaman ystävänkin pyydettyä mukaan. Tilanne oli ja pysyi ennallaan. Pakkanen huiteli reippaassa -20 asteessa ja ilma alkoi seljetä. Ja sehän tietää pakkasen nousemista se. Sunnuntain aikana Katia kutsuttiin, huhuiltiin ja vislailtiin. Kaivettiin ja rassattiin, mutta mitään ei tapahtunut. Koira kyllä vastasi vikinällään, että täällä ollaan. Tilanteen hankaluus alkoikin pikku hiljaa valjeta, että jumissahan Kati oli! Koiran sijaintia pystyi vain arvailemaan, koska tutkaa sillä ei siis ollut. Pesän sisään menoaukosta kiven oikealta puolelta kovasti rassattiin ja jo osittain kiven altakin, mutta mitään ei tapahtunut. Koira oli ja pysyi edelleen pesässä. Sunnuntai-iltaan mennessä oli auttajien joukko kasvanut jo niin, että kymmenkunta ukkoa oli koiraa kaivamassa ja ymmärrettiin pikku hiljaa myös se tosiasia, että jotain järeämpää kalustoa on paikalle saatava koiraa auttamaan, sillä nyt eivät taitaneet pelkät lapiot ja kanget riittää. Kati oli siis jätettävä viettämään jo toista yötään pesään.

 

Maanantai aamuna oli kulunut jo 48 h siitä, kun olimme nähneet koiran viimeksi. Tarkasti emme olleet pystyneet koko aikana paikantamaan koiran sijaintia, vaan ainoastaan sen vikinä kertoi, että hengissä ja pesässä se edelleen oli. Henkka lähti aikaisin aamusta metallipajalle teettämään muutaman pitkän työkalun, jolla koitettaisiin Katia auttaa ja samalla sai hälytettyä muutaman apukäden jo aamusta mukaansa. Lauantaina ja sunnuntaina mukana olleet olivat menneet aamulla töihinsä. Aamulla oli -25 astetta pakkasta.

Koko maanantai päivä tehtiin kovasti töitä, aika kului, mutta tilanne pysyi edelleen muuttumattomana. Pieni epätoivo ja paniikki alkoi nostaa päätään. Aikansa kuluksi joku teki polttopuita ja tulet, sekä viritteli pressun tuulensuojaksi tulipaikan ympärille, kun jäätävä itätuuli kävi kylmästi viereiseltä pellolta.

 

Iltapäivällä tuli mukaan auttamaan metästyskavereita  Lappeenrannasta ja Taavetista asti. Jopa Katin velipoika Herkko tuotiin pesälle. Haluttiin yrittää ja kokeilla sitäkin, että voisiko toinen koira houkutella Katin ulos. Mutta mitään muutosta ei tapahtunut. Joku ehdotti, että pyydetään tuttu mies mukaan talkoisiin, jolla on luvat tehdä pieniä räjäytyksiä.

Sattumoisin läheisellä metsäpalstalla on kaivuri, jonka omistajaa alettiin selvitellä ja tavoitella meitä auttamaan. Maanomistajalle soitettiin ja kerrottiin tilanteesta. Hän antoi meille luvan tehdä tarvittaessa räjäytyksiäkin ja antoi myös luvan viedä niin suuret koneet paikalle, että saataisiin koira pois. Ihanaa, että maailmassa on tuollaisia ihmisiä! Vaikka oltiin toisillemme ihan ventovieraita, saatiin lupa touhuta toisen mailla!

 

Maanantain aikana pelastuslaitokselta otettiin yhteyttä, että sieltä tullaan katsomaan tilannetta. Illalla alkoi porukkaa kerääntyä taas pesälle, niin että meitä oli siellä jo pitkälle toistakymmentä. Jokunen utelias kyläläinenkin eksyi paikalle touhua ihmettelemään.  Ja paikallislehden toimittaja tuli tekemään juttua. Jo viikonloppuna Katia kaivamassa olleet tulivat taas töidensä jälkeen pesälle. Aurinko laski ja kirkas seesteinen tähtitaivas ilmestyin sen tilalle. Pakkanen kiristyi ja alkoi lähennellä jo -30 astetta. Paikalle oli tuotu valtava agrikaatti, joka jauhoi meidän valonheittimiin virtaa.

 

Räjäyttäjä tuli iltasella vihdoin paikalle. Kaivinkone suostui onneksi pakkasessa viikonlopun jäljiltä käynnistymään. Kuski oli kuumeessa, mutta tuli silti auttamaan. Toivonkipinä heräsi jälleen. Jospa tänä iltana saadaan Kati vihdoin pois pesästä ja meidän kanssa yöksi kotiin.

 

Pelastuslaitoksen johtoauto saapui myös illalla kartoittamaan tilannetta. He totesivat kuitenkin pian, etteivät voisi auttaa meitä, kun tarkoituksen mukaista kalustoa ei ollut saatavilla.

Räjäyttäjä alkoi laittaa aineitaan paikalle ja viritellä ekaa räjäytystä valmiiksi. Siis ihan järkyttävä tilanne ja tunnelma, kun ei voinut etukäteen yhtään tietää, kuinka tässä kävisi. Koiran olinpaikkaa ei voinut kuin arvailla, kun panoksia laitettiin räjäytystä varten. Olimme kuitenkin päättäneet yrittää. Vatsahermot olivat aivan turtana jännityksestä ja hermoilusta. Koko kroppaa väsytti huono nukkuminen, kylmyys ja fyysinen rasitus. Pian oli kuitenkin räjähteet viritetty ja eka räjäytys edessä. Ihmiset ja autot siirrettiin kauemmas ja sitten räjähti! Jännityksellä käveltiin takaisin pesälle. Suuria ja pieniä kiviä oli lentänyt ympäriinsä. Kuinka sieltä voi selvitä? Kutsuin koiraa ja jäätiin kuulolle. Koko porukka oli hiirenhiljaa. Meni sekunti ja toinen ja kolmaskin, aika tuntui ikuisuudelle. Vihdoin Kati vastasi! Jee – reipas tyttö! Se oli kestänyt ainakin ekan räjäytyksen ja selvinnyt siitä!  Kaivuri alkoi siirtää suuria kivenlohkareita. Miehet arvioivat, että suurimmat kivenlohkareet painoivat n. 200 kg. Ei semmosia musuja miehissä siirrellä. Räjäytyksiä tehtiin vielä muutama lisää. Eipä ehtinyt kaivuri kun aloitella työnsä, kun siitä meni nostosylinteri poikki. Siis ei voi olla totta!! Eihän me päästy alkua pidemmälle ja oltiin taas lähtökuopissa. Räjäyttämistä olisi turhaa jatkaa, jos ei lohkareita voi siirtää pois pesän suuaukolta. Oli pakko jättää homma taas kesken ja Kati joutuisi viettämään jo kolmannen yönsä jossain syvällä pesän uumenissa. Joku kyläläinen oli tuonut kokonaisen eristysvilla paketin, jolla tukittiin suurimmat pesän reiät yöksi ja jätettiin agrikaatti antamaan virtaa auton sisätilalämmittimeen, joka työnsi lämmintä ilmaa yhdestä aukosta pesään. Eräs kyläläinen lupasi, että hakekaa hänen autotallistaan apuvälineitä tai työkaluja, jos sieltä vaan löytyy. Muistan, kun yöllä tulin kotiin ja katsoin pakkasmittariin. Kello oli 2 ja pakkasta oli -32,5 ja Kati viettäisi jo kolmatta yötään pesässä.

 

Tiistai aamu valkeni yhtä kirkkaana ja kylmänä, kun edellisetkin aamut. Pakkanen huiteli reippaassa -30 asteessa, kun ajelin paikallisen bensa-aseman pihaan opastamaan uutta lisäväkeä pesälle. Perille päästyämme jäin selvittämään tilannetta uusille tulijoille n. 150 m päähän pesästä. Agrikaatti oli hiljentynyt jo ties milloin ja paikalla vallitsi järkyttävä hiljaisuus. Katin kylmettyminen ja nestehukka huolettivat todella. Tienoo näytti tosi surkealle kirkkaassa aamussa. Aivan kun taistelutanner! Kivenlohkareita ympäriinsä, suojapressu repsotti jäisenä pakkasessa ja tulipaikan lähitienoo näytti nokiselta ja epäsiistiltä. Jonkun vichypullo könötti jäätyneenä kannon nokassa.

 

Juteltiin siinä miesten kanssa tilanteesta, kun yhtäkkiä kuulin Katin äänen. Olin koko yön ja aamun pelännyt, onko se voinut selvitä taas yhden yön pesässä -30 asteen pakkasessa ravinnotta ja juomatta. Ja olihan se! Se vastasi heti, kuultuaan ääneni! Hyvä tyttö! Koita jaksaa vielä! Vielä yritetään!

 

Kouvolan pelastuslaitos oli välittänyt tiedot Katista ja sen tilanteesta Karjalan Prikaatiin virka-apupyyntönä. Pesältä oli varuskuntaan matkaa n. 10 km ja sieltä tulikin panostaja ja kaivurimies katsomaan tilannetta tiistaina puolen päivän aikaan. He totesivat, että saavat iltaan mennessä kaivinkoneen ja panostajan paikalle. Pieni toivonkipinä syttyi! Jospa sittenkin saataisiin apua ajoissa paikalle, vaikka aika ja olosuhteet tuntuivat olevan meitä vastaan.

 

Henkka oli ollut koiransa apuna lauantai-iltapäivästä asti ja nyt tiistai aamupäivänä oli pojan pakko heittää pyyhe kehään, sillä seuraavana päivänä olisi Immolassa rajavartioston rankat fyysiset pääsykokeet. Aikamoinen henkinen ja fyysinen väsymys ja prässi vaivasivat nuorta miestä hänen lähtiessään pesältä. Viimeisten vuorokausien muutamien tuntien yöunet olivat vieneet selvästi äijästä parhaan terän. Mieli oli maassa ja ehti poika kai jo lopulliset hyvästitkin heittää mettäkaverilleen, ennen kun lähti kotiin pakkaamaan.

 

Tiistai-iltana n. klo 17.00 näkyi vihdoin pellon takaa kaivurin valot. Valtava kone jyristeli paikalle ja panostaja aloitti työnsä. Maanantain näytelmä uusiutui. Kahden räjäytyksen jälkeen tienoota ei ollut tuntea samaksi paikaksi, kun aloittaessamme. Valtavia kivenlohkareita irtosi kalliosta toinen toisensa jälkeen ja suuri kaivinkone veti niitä kauhallaan kammottavan äänen säestämänä sivuun. Jokainen voi kuvitella, mikä ääni lähtee, kun rautainen kauha repii kiveä. Kipinät sinkoilivat pimeään yöhön, kun hammasreunainen kauha tarttui kivestä kiinni ja vieritti sen sivuun. Ja Kati oli jossain lähellä, vain muutamien metrien päässä. Kahden ekan räjäytyksen jälkeen Kati vastasi kutsuuni, mutta sitten se hiljeni kokonaan. Epäusko valtasi meidät. Olimme sopineet, että niin kauan räjäytetään, kun koira vastaa ja pientäkin toivoa olisi sen pelastumiseksi. Tässäkö tämä oli? Antoiko Kati sittenkin periksi? Eikö se sittenkään jaksanut? Järkyttävä hiljaisuus valtasi pesän ympäristöineen. Joku pojista heitti, että hei ei me luovuteta, Kati on hiljaa, koska se lepää välillä. Illalla yhdentoista aikaan ajattelin tarjota kaivurikuskille kahvia. Aamullinen kahvi oli kuitenkin ehtinyt jäähtyä, mutta jäinen pulla tuntui kelpaavan.

 

 

Kaivurikuski veti osan räjäytetyistä kivistä pesän sivuun ja osan jätti koneen eteen ikään kuin tien pohjaksi itselleen, että pääsisi liikuttamaan konetta rinteessä hiljakseen eteenpäin. Uusia auttajia oli tullut mukaan ja tässä vaiheessa kaivettiin ja räjäytettiin kiven vasenta puolta. Siis vastakkaista, josta koira oli mennyt sisään liki 80 h aikaisemmin. Viimeisen räjäytyksen jälkeen aukesi vihdoin näköyhteys koiraan. Suuri litteä kivi oli suojannut Katia räjäytyksien aiheuttamilta paineaalloilta. En voinut mennä katsomaan läheltä, mutta pojat huutelivat, että hengissä on! Muusta ei voinut vielä luvata. Paikka oli hankala – melkein mahdoton. Koiran pois saaminen tulisi olemaan todella haasteellista.

 

 

Kati ei mahtunut tulemaan pois reiästä, joka oli syntynyt räjäytyksen seurauksena luolan

yläpuolelle, mutta nyt meillä oli vihdoin yhteys koiraan.

Kati yritti työntää väkisin itsensä vapauteen hankalassa asennossa vain reippaan nyrkin kokoisesta reiästä. Koira piti painaa väkisin takaisin luolaan ja tietysti se harasi ankarasti vastaan. Jotta saataisiin koiraa hiukan rauhoittumaan, laitettiin vuorivillaa sen naaman eteen, mutta pian Kati oli repinyt sen pois ja Juha laittoi piponsa koiran pään suojaksi ja työnsi koiran luolaan. Seuraavaksi oli edessä kohtalokkain hetki, sillä kaivurin piti siirtää suurta ja painavaa n. 1,5 m levää ja n. 40 cm paksua kiveä, jotta koira saataisiin mahtumaan ulos. Pelkona olisi, että kun kiveä siirrettään yläreunasta, sen alareuna liikkuisi mukana ja murskaisi koiran. Mahdollisuudet selvitä olivat siis fifty/fifty. Päätettiin kuitenkin yrittää. Katselin n. 50 m päästä, kuinka kaivinkoneen valot osoittivat pesälle ja nuotio savusi pakkasyössä kun hornan kattila. Koneen kauha tarttui kiinni kiven yläreunaan ja käänsi sitä poispäin kalliosta. Kiven alareuna painu näin lähemmäs koiraa. Kivi liikahti juuri sopivasti, vain sen verran, että koira päästiin nostamaan niskasta ulos. Se selvisi!! Meidän rakas, eka sakumme selvisi 86,5 h ”helposta keikasta” yli -30 asteen pakkasessa kertaakaan juomatta tai syömättä! Oli uskomaton hieno tunne, jonka varmasti muistan lopun ikääni, kun sain hiekkasen koiran syliini! Auto oli ollut käynnissä ja lämpimänä ja saman tien meitä lähdettiin Katin kanssa viemään kotiin. Kati istui sylissäni autossa ja itki hiljaa. Se näytti päällisin puolin olevan kunnossa. Siis ei suurempia ruhjeita tms. Vartin kuluttua pesältä lähdöstä sain puhelun, jossa ilmoitettiin, että kettu oli ammuttu. Nyt kun tätä kirjoitan, muisto repolaisesta roikkuu vieressäni Henkan huoneen seinällä.

 

Tuona viikkona kotona puhelimet soivat, kun Katia pelastamassa olleet ja sen seikkailusta kuulleet tutut ja vähän tuntemattomammatkin kyselivät sen vointia. Paikallislehtiin kirjoitettiin juttuja ja antoipa Henkka reissusta myös yhden radiohaastattelun.

 

Kati selvisi siis täysipäisenä ja täysikuuloisena 86,5 h seikkailustaan. Toki käytin sen eläinlääkärin tarkastuksessa ja se sai muutaman vitamiinipistoksen. Ja väsynyt se oli tietenkin. Nukkui ja lepäsi sisällä lämpimässä useamman päivän.

 

Katia oli auttamassa lähes neljän vuorokauden seikkailun aikana reippaasti yli 30 henkeä. Ystäviä, tuttuja, metsästäjiä ja kyläläisiä. Joku käytti vapaapäivänsä ja joku pekkasensa kaivaessaan Katia pesästä. Juha, joka oli ollut alusta asti mukana sanoi jälkikäteen olleensa niinä melkein neljänä vuorokautena vain 18 h tuntia sisällä! Uskomatonta, millaista pyyteetöntä auttamisen halua voi löytyä! Vieläkin, kaksi vuotta tapahtuman jälkeen kiitollisina muistelemme maanomistajaa, kyläläisiä ja kaikkia niitä, jotka olivat meitä auttamassa. Maanomistajalle istutimme talkoilla seuraavana keväänä uudet taimet ja hiukan siistimme maisemaa. Kahden viikon kuluttua kettureissusta, Kati oli taas Henkan kanssa metillä ja sen kanssa saatiin kaksi supia.

 

Saman vuoden syksyllä Kati pyöräytti 7 pentua. Tänään Kati yhä metästelee kettua ja supia varsin terveenä ja tyytyväisenä. Se elää yhden tyttärensä, 2 jämtin ja 1 englanninspringerspanielin kanssa. Tuo kettureissu hitsasi Katia entistä enemmän ihmiseen kiinni ja siitä hioutui timantti. Meille rakas, ainutkertainen perheenjäsen, metsästyskaveri, joka sai lisänimen pommikone!

 

 

Kati - pommikone